Kanteleen kielin
Kindred of Kantele | По струнам гуслей
|
Baltian kantelekansat -kirjan esipuhe
kirjoittaja: Timo Väänänen Suomessa on monenlaisia kanteleita. Kanteleen eri muodot ovat kuin eri soittimia, mutta ajattelemme niiden olevan yhtä – kutsumme niitä nimellä kantele. Samoin on muualla. Nykyisten kanteleidemme kaltaisia soittimia on muuallakin. Tässä kirjassa esiteltävien virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten soittimien jälkeen matka jatkuu kolmen kirjan verran muuallekin. Mikä on kantele? Tarkkaa määritelmää siitä, mikä on kantele, ei ole, eikä määritelmän löytäminen ole tämän kirjan aiheena. Tarkoituksena on tutustua rikkaaseen kielisoitinryhmään Koillis-Euroopassa ja Länsi-Siperiassa. Lähtökohtana on eri soittajien, rakentajien ja tutkijoiden kokemukset ja näkemykset kanteleistaan. Mukaan on otettu ne kansat, joilla on pitkä historia soittimen parissa ja jotka kanteleita myös nykyään käyttävät ja rakentavat. Aineisto tähän kirjasarjaan on saatu pääasiassa kenttämatkoilla ja kirjallisuuteen tutustumalla. Emme ole pyrkineet kertomaan kunkin kansan soittimesta kaikkea – mahdotonta se olisikin – sen sijaan haluamme, että myös lukija pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä. Kunkin kansan oman luvun lopussa on myös tiivis katsaus soittimen historiaan, rakenteeseen, kirjallisuuteen, tutkimukseen ja musiikkiin. Kaikkia tarvittavia kenttämatkoja ei vielä tätä kirjaa kirjoitettaessa ole tehty, joten uutta tietoa on luvassa jokaisessa kirjassa. Neliosainen Kanteleen kielin -kirjasarja esittelee 16 kansaa ja niiden kantelesoittimia. Sarja on jaettu väljän maantieteellisesti ja osin kieliryhmän mukaan seuraaviin osiin:
Kansat ja niiden kanteleet Itämeri–Mustameri
Volgan alue
Länsi-Siperia
Kenttämatkat Ensimmäinen kenttämatka tehtiin Mikkeliin, sillä siellä saatoimme haastatella kahta karjalaista kanteleensoittajaa ja -opettajaa, joilla on kuitenkin erilainen tausta. Elli Sonkkanen on tullut Mikkeliin evakkona ja opettanut kanteleensoittoa kansalaisopistossa useiden vuosien ajan. Valentina Matvejeva muutti puolestaan Mikkeliin 1990-luvulla Karjalan Tasavallasta ja on toiminut kanteleopettajana Mikkelin musiikkiopistossa. Toinen kenttämatka tehtiin Udmurtiaan ja Moskovaan vuonna 2008, kun Leena Häkkinen, Timo Väänänen ja Kari Dahlblom tekivät YLE Radio 1:n Radioateljeelle Kanteleen kielin -radio-ohjelman. Oli sykähdyttävää saada niin sydämellinen sukulaisen ja ystävän vastaanotto Udmurtiassa ja kuulla kanteleensoittoa, jossa oli uusia ja vieraita sävyjä, mutta myös tuttuja sointeja. Soittotapa Udmurtiassa muistutti mestaripelimanni Toivo Alaspään (1929–2007) soittoa. Hän soitti kanteletta Perhonjokilaakson kanteleen soittotavan mukaisesti ja Udmurtiassa kohtasimme tämän soittotavan toisinnon. Moskovassa tapasimme Kupina-yhtyeen ja professori Ljubov Žukin Gnessinien akatemiassa ja saimme kuulla huikeaa virtuoottista yhtyemusisointia kehitetyillä siipikanteleilla. Kävimme myös yhtyeen silloisen soittajan Pavel Lukojanovin kanssa Glinkan musiikkikulttuurimuseossa tutustumassa museon näyttelyssä oleviin kanteleisiin. Kolmas kenttämatka toteutettiin kesällä 2010 Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Haastateltaviksi valitsemme mahdollisimman monenlaisia kanteleen parissa toimivia ihmisiä. Liettuassa tapasimme soitinrakentaja Egidijus Virbašiusin, joka rakentaa perinteisiä kanteleita sekä kopioina että kehitettyinä versioina ja lisäksi konserttikanteleita Liettuaan ja ulkomaille. Hän on koulutukseltaan muusikko ja kertoo haastattelussaan tiestään soitinrakentajaksi. Vierailimme myös Povilas Stulgasin kansansoitinmuseossa Kaunasissa ja tapasimme siellä tutkija Romualdas Apanavičiusin, jonka kanssa keskustelimme kanteletutkimuksesta. Lisäksi vierailimme Liettuan Musiikki- ja Teatteriakatemiassa Vilnassa ja tutustuimme kanteleen taidemusiikkikoulutukseen. Äänitimme akatemian salissa duoesityksen, jossa soittimina olivat kanklės ja birbynė-puhallin. Latviassa työryhmälle oli järjestetty kanteleklubi Latvian säveltäjäliiton saliin Riiassa. Klubilla esiintyi kansanmuusikoita, taidemuusikkoita sekä lasten ja nuorten ryhmiä. Kuulimme kansanmusiikkia, sävellettyä musiikkia, fuusiota, yhtyeitä ja solisteja. Lopuksi klubilla oli kanteletanssit – usean kanteleen jamiryhmä säesti ja paikallisen kansantanssiklubin jäsenet johdattivat tanssia. Latviassa tapasimme myös folkmetalyhtye Skyforgerin silloisen kanteleensoittajan Kaspars Bārbalsin, jonka kanssa keskustelimme mm. perinteisen kanteleen soinnin voimasta ja kanteleen äänentoiston haasteista 110 desibelin lavatilanteessa. Virossa seurasimme Raplassa Kandlekodassa järjestettyä kanteleenrakennuskurssia, jonka ohjaajana toimi Rait Pihlap. Kurssilaiset suunnittelivat omat kantelemallinsa ja rakensivat niitä opettajansa ohjauksessa. Tallinnassa haastattelimme Tuule Kannia, joka kertoi ammattimuusikon tiestään kanteleen kanssa. Tallensimme myös Tuule Kannin ja Jaak Sooäärin (sähkökitara) soittoa. Neljäs kenttämatka tehtiin syksyllä 2010 Karjalan tasavaltaan Venäjälle, jossa vierailimme Prääsän ja Aunuksen musiikkikouluissa sekä Petroskoin lasten ja nuorten palatsin Jeans Kantele -yhtyeen harjoituksissa. Karjalan kansallismuseossa tutustuimme museon kanteleisiin. Vierailimme myös valtion tanssi- ja lauluyhtye Kanteleen uusissa toimitiloissa. Lisäksi tapasimme Petroskoissa vepsäläisen kanteleensoittajan Juri Mugatševin, joka kertoi meille vepsäläisen ikämiehen elämäntarinaansa. Hän myös soitti ja lauloi äänitettä varten. Vepsäläisiä kanteleita nähtiin myös, kun vierailimme Vladilen Tropinin vieraana opettajakorkeakoulun puutyöopetuksen tiloissa. Opiskelijat rakentavat sekä karjalaisia että vepsäläisiä kanteleita. Viides kenttämatka Volgan alueelle Tatarstaniin, Tšuvassiaan ja Marin tasavaltaan toteutettiin syksyllä 2011. Suomesta katsottuna tämä alue kuulostavaa kaukaiselta ja eksoottiselta, mutta itse asiassa sinne pääsee junalla – yhdellä vaihdolla Helsingistä tai Lahdesta. Volgan alueen kenttämatka oli anniltaan runsas. Kävimme mm. Tatarstanin ja Tšuvassian kansallismuseoissa tutustumassa museokanteleisiin. Vierailimme useissa oppilaitoksissa mm. Joškar-Olan kulttuurialan ammattiopistossa. Pääsimme seuraamaan hienoja konsertteja, kuten Tatarstanin valtion venäläisten kansansoittimien orkesterin loppuunmyytyä konserttia Kazanissa ja Etnogenez-yhtyeen ja Sergej Starostinin konserttia Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa. Kuudes kenttämatka loppuvuodesta 2011 johdatti meidät vielä Puolaan tapaamaan jousikanteleen soittajaa. Robert Jaworski on rakennuttanut Gdanskin kanteleesta itselleen sopivan jousella soitettavan version. Puolan matkalla osa matkalaisista kävi tutustumassa Gdanskissa soitinlöydön jäännöksiin ja osa puolestaan pääsi seuraamaan Robert Jaworskin yhtyeen esiintymistä Hard Rock Cafessa Varsovassa. Seitsemäs kenttämatka oli täsmäisku; päätimme mennä vuonna 2012 vielä uudestaan Viroon tapaamaan pelimanni Aivar Arakia. Hänen valloittavan mutkaton suhtautumisensa kanteleensoittoon oli virkistävää. Yksittäisiä haastatteluja on tehty vielä varsinaisten kenttämatkojen lisäksi Suomessa. Syksyllä 2012 oli Udmurtiasta kanteleensoittajia Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän vieraana ja myöhemmin saimme Sornay-yhtyeen Tatarstanista vierailemaan Sibelius-Akatemialla Kanteletieto-luennolla. Matkat Hanti-Mansiaan, Valko-Venäjälle ja Ukrainaan ovat vielä tekemättä. Työryhmälle on ollut alusta lähtien selvää, että kaikki kenttämatkojen ääni- ja kuva-aineisto taltioidaan mahdollisimman korkeatasoisesti, niin että materiaali taipuu moneksi. Siitä esimerkkinä Leena Häkkisen ja Timo Väänäsen toimittama 17-osainen radiosarja YLE Radio 1:lle. Sarja esitettiin Sirkka Halosen toimittamassa Kansanmusiikin illassa kevään 2012 aikana. Kirjaan liittyy myös jokaista kirjaa varten Matti Kontion ja Timo Väänäsen kokoama äänite. Kanteletyypit Tähän kirjaan on otettu mukaan neljä erilaista kanteletyyppiä. Olemme nimenneet osan kanteletyypeistä hankkeen aikana, koska niille ei ole ollut vakiintunutta suomenkielistä nimeä. Perinteinen Itämeren alueen kanteletyyppi on siipikantele. Suomalaiset, virolaiset, latvialaiset, liettualaiset, venäläiset ja valko-venäläiset pienkanteleet ovat siipikanteleita. Ne ovat perinteisesti yhdestä puusta koverrettuja, kieliasettelu on viuhkamainen, kielet kiinnittyvät viritystappeihin ja toisessa päässä usein vartaaseen. Soitinluokittelussa nämä soittimet ovat pölkkysitroja. Nykymallit rakennetaan usein laudoista kovertamisen sijaan. Läheisesti siipikanteletta muistuttava muoto on lyyrakantele. Se on muuten kuten siipikantele, mutta siinä on soittoaukko. Soittoaukko onkin yksi lyyran tunnusmerkeistä. Vanhimman löydöt ovat Novgorodin, Gdanskin ja Opolen lyyrakanteleet. Lyyrakanteleiden soittoperinne on katkennut eli niille ei ole omaa kansanperinnettä. Ne on kyllä otettu uudelleen käyttöön – myös kansanmusiikissa. Uusi termi leukakantele syntyi, kun haastattelimme kulttuurihistorian asiantuntija Aaro Söderlundia kirja- ja radiosarjaa varten. Hän kertoi valmistautuneensa haastatteluun kanteleaiheesta siten, että meni Turun kauppahalliin ja pyysi uhrausta tieteelle, eli suurinta hauen päätä mikä löytyi. Aaro Söderlund sai hallista pään ja keitti sen kotona paljaaksi. Leukaluuta katsellessaan hän havaitsi, ettei se muistuta oikeastaan lainkaan siipikanteleita, mutta huomattavastikin Volgan alueen kanteleita sekä muita vastaavan muotoisia psalttereita. Leukakantele on symmetrinen kieliasettelultaan ja siinä kielet ovat yleensä samansuuntaiset, ikään kuin ne olisi kiinnitetty leukaluun vastakkaisilla puolilla oleviin hampaisiin. Leukakantele on yleinen Volgan alueella eli tataarien, tšuvassien, marien ja udmurtien keskuudessa. Kehitettyjen kanteleiden muoto on useissa paikoissa lähellä leukakanteletta. Esimerkiksi suomalainen Jyrki Pölkin ja Ilari Ikävalkon suunnittelema 19-kielinen Kirjokansi-kantele on saanut vaikutteita leukakanteleen kieliasettelusta. Kaltiokantele on puolestaan kieliasettelultaan ’kallellaan’ eli epäsymmetrinen ja kielet ovat yhdensuuntaiset. Nämä kanteleet ovat yleensä kehitettyjä melko uusia muotoja soittimesta. Esimerkiksi suomalainen ja virolainen konserttikantele ovat kaltiokanteleita. Yleinen ja tunnettu soitin Kanteleen asema vaihtelee eri alueilla ja eri kansoilla suuresti. Mielikuva on kuitenkin monin paikoin yhteneväinen: kantele on harvinainen ja lähes kadonnut soitin. Mielikuva ei useinkaan vastaa todellisuutta. Pianoja myytiin Suomessa 700 kappaletta vuonna 2003. Kun lasketaan mukaan digitaalipianot, on vuosimyynti 2200 pianoa. Pianojen luulisi olevan hyvin yleisiä Suomessa. Kanteleita rakennetaan Suomessa monen soitinrakentajan voimin. Tarkkaa kanteleiden valmistusmäärää ei tiedetä, mutta arvioidaan, että se olisi n. 2000–3000 vuodessa, eli määrä on suurin piirtein sama kuin pianojen vuosimyynti. Eniten valmistetaan viisikielisiä kanteleita, muita pienkanteleita valmistetaan muutamia satoja ja isoja kanteleita vähiten. Määrä on verrannollinen soittimien hintaan ja kokoon. Viisikielinen on ahkerassa käytössä muskareissa ja kouluissa, joten kysyntä on suurempaa. Piano ja kantele eivät ehkä ole aivan vertailukelpoisia, piano on useimmiten kalliimpi ja aina suurempi soitin, mutta mielikuvissa kantele taitaa olla harvinaisempi kuin todellisuudessa. Kun lasketaan yhteen kantelekansojen ihmismäärä saadaan 265 miljoonaa ihmistä. Näin monta ihmista voi tuntea kanteleen omana perinteisenä soittimenaan. Jos lasketaan yhteen ihmismäärät vain niistä kansoista, joilla kanteleen virallinen asema on vahva, saadaan tulokseksi 150 miljoonaa ihmistä. Suomessa ajatellaan ehkä usein, että kantele on suomalainen soitin. Sitä se toki onkin, muttei vain suomalainen. Se ei ole edes pelkästään suomalais-ugrilainen, kun tarkastellaan kieliryhmiä. Suurin ihmismäärä tässä kirjasarjassa esitellyistä kansoista on slaavilaisia kieliä puhuvilla kansoilla. Suurin kansojen lukumäärä puolestaan on suomalais-ugrilaisella ryhmällä. Balttilaisia ja turkinsukuisia kieliä on myös mukana. Mukaan pitäisi ehkä ottaa vielä ruotsin kieli, sillä ainakin Suomessa ruotsinkieliset soittavat ja ovat myös perinteisesti soittaneet kanteletta. Viron ruotsinkielisistä meillä ei ole vielä tietoa, mutta ainakin jouhikkoa ja sitraa on ruotsinkielisten keskuudessa soitettu. Kanteleen asema Kanteleen asema eri kansoilla näyttäisi olevan aika vaihteleva. Joidenkin kansojen kanteleilla on vahva virallinen asema ja joillakin kansoilla virallista asemaa ei ole. Virallisena asemana on tässä ajateltu sitä, että tutkimusta ja koulutusta on järjestetty ja niiden myötä myös soittimen ammattilaisia on olemassa. Soitinrakennuksen tilanne ei aina noudattele soittimen muuten vahvaa asemaa. Koulutus saattaa olla vahva, mutta soitinrakennuksen tilanne heikko. Vahva virallinen asema kanteleella näyttäisi olevan suomalaisilla, karjalaisilla, virolaisilla, latvialaisilla, liettualaisilla, venäläisillä, tšuvasseilla, udmurteilla ja mareilla. Tšuvasseilla, udmurteilla ja mareilla tosin soitinrakennuksen tilanne on huolestuttavan heikko. Soittimet ovat usein melko huonokuntoisia, huoltoa ei ole helposti saatavilla ja esimerkiksi varakielet soittimiin vaikuttavat olevan vaikeasti saatavilla. Udmurttien soitinrakennustilanne on ehkä vähän parempi kuin tšuvassien ja marien, sillä ainakin yksi rakentaja tekee perinteisiä leukakanteleita Udmurtiassa. Heikko virallinen asema kanteleella näyttäisi olevan puolalaisilla, ukrainalaisilla, valko-venäläisillä, tataareilla ja vepsäläisillä. Tähän on monenlaisia syitä, joka kansalla omanlaisensa. Puolassa lyyrakantele on tulossa takaisin tuhatvuotisen vuoden tauon jälkeen. Lyyrakanteleita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa Gdanskista ja Opolesta. Kanteleet on ajoitettu ajalle, jolloin puolalaiset eivät olleet vielä nykyisen Puolan alueella. Puolalaisilla ei siis ole omaa kansanperinnettä lyyrakanteleilla. Samaa voi sanoa lyyrakanteleista yleensäkin. Näppäiltävinä soittimina ne ovat kadonneet ja ne on elvytetty niiden löydyttyä arkeologisista kaivauksista – Novgorodin löydöt ovat näistä ehkä merkittävimmät. Jousella soitettuna lyyrakantele on tosin säilynyt useassa paikassa, esim. jouhikko Karjalassa ja Suomessa tai hiiukannel Virossa. Puolassa on vain muutama soittaja, jotka tuntevat Gdanskin ja Opolen lyyrakanteleet. Oman perinteen puuttuessa soitin on ollut haasteellinen ottaa käyttöön. Kenttämatkat Ukrainaan ja Valko-Venäjälle ovat vielä tekemättä, joten niiden kanteleiden tilanne ei ole vielä tiedossamme. Erityisesti ukrainalaisten kanteleen asema ja tilanne on selvitettävä. Ukrainalainen kantele on ilmeisesti aika harvinainen. [Kenttämatka Ukrainaan toteutui vuonna 2016. Siitä lisää kohta ilmestyvässä Slaavilaiset kantelekansat -kirjassa.] Valko-venäläisten kanteleesta on jo saatu tietoa mm. haastattelemalla puhelimitse muusikko ja soitinrakentaja Ales Tšumakouta. Hänen kertomansa mukaan valko-venäläisten siipikanteleiden perinne katkesi noin 100 vuotta sitten, mutta nyt on menossa niiden elvytys. Soitinrakennustaitoa on saatu mm. latvialaiselta Donāts Vucinsilta. Lisäksi elvytyksen apuna on, kuten muuallakin kanteleiden elvytyksessä, museosoittimet. Ales Tšumakou on tutustunut mm. Pietarin Etnografisen museon kanteleisiin. Kokoelmissa on myös valko-venäläisiä kanteleita. Volgan alueen kenttämatkamme perusteella olisi voinut tehdä sen päätelmän, ettei tataarien kantele ole enää käytössä, mutta matkan jälkeen on saatu uutta tietoa. Tutkija Gennadi Makarov on tehnyt kenttämatkoja tataarikyliin ja löytänyt sieltä elävän kanteleperinteen. Vepsäläisten kanteleen asema liittynee kansan pieneen kokoon. Näyttäisi siltä, että erityisesti vepsäläistä kanteleperinnettä ei virallisesti pidetä yllä erikseen, vaan se on osa karjalaista kanteleperinnettä. Vepsäläisiä kanteleita rakennetaan runsaasti, sillä se on yksi malleista, joita Vladilen Tropin rakentaa Petroskoissa yhdessä puutyönopettajaopiskelijoiden kanssa. Hantien ja mansien kanteleen tilanne selvinnee tarkemmin, kun kenttämatka Länsi-Siperiaan voidaan toteuttaa. Hantit ja mansit ovat tämän kokonaisuuden ainoat Euroopan ulkopuoliset kansat. Ennakkotietojen perusteella molempien kansojen lyyrakanteleet ovat käytössä ja niille on virallista koulutustakin. Lisäksi Obin-ugrilaisten kansojen kansallisteatteri käyttää soittimia esityksissään. Tietolähteitä Yksi tietolähde on ollut internet ja siellä erityisesti YouTube. Haasteena on löytää oikeat hakusanat, joilla kanteleet löytyisivät, mutta kun aikansa kaivelee erikielisiä lähteitä ja käyttää luovasti käännösautomaatteja, saattaa päästä harvinaistenkin soittimien jäljille. Riemastuttavin löytö YouTubessa on ollut venäläisen Sergij Proškinin video vuodelta 2008. Hän soittaa keskisuomalaista kanteletta muistuttavaa kanneltaan ja laulaa. Emme ole häntä vielä tavanneet, tutulta hänen kanteleensoittonsa kuitenkin näyttää ja kuulostaa. Internetin ja YouTuben ansioksi voi laskea myös sen, että olemme ottaneet tähän kirjasarjaan mukaan ukrainalaiset ja valko-venäläiset, sillä sitä kautta pääsimme heidän soittimiensa jäljille. Toki kirjallisuus on ollut apunamme myös. Kari Dahlblomin laaja arkisto ja tietämys ovat olleet korvaamattomia. Hän on myös venäjänkielen taitajana ja tulkkina mahdollistanut monet kenttämatkojen haastattelut ja järjestelyt. Kari tuntee myös suomalaisen perinteen – hänet valittiin mestaripelimanniksi 2012. ”Mitä enemmän olen muiden kansojen kanteleita oppinut tuntemaan, sitä paremmin olen oppinut arvostamaan myös omiamme – erityisesti tietysti Keski-Suomen kantelettamme!”, totesi Kari kun keskustelimme suomalaisen kanteleen merkityksestä. Keski-Suomen kanteleen äärellä on kasvanut myös Leena Häkkinen, sillä hänen isänsä on kanteleensoittaja Keuruulta. Kanteleaiheen pariin Leena tuli kuitenkin muuta reittiä. Leena etsi radioateljee-ohjelmaan sointia ja teemaa hiljaisesta haltioitumisesta ja otti yhteyttä minuun. Seurauksena oli matkamme Udmurtiaan 2008 ja sen jälkeen Kanteleen kielin -hanke. ”Jokaisella kansalla ja jokaisella ihmisellä, joita olemme tavanneet, on yhteinen kieli kanteleen kautta”, Leena pohti 17-osaisen radiosarjan päätösjaksossa, kun Sirkka Halonen kysyi vaikutelmia radiomatkan päätteeksi. ”Matkoilta jäi mieleen Puolassa isäntämme Robert Jaworski. Hän oli kovin hämmentynyt siitä, että joku on kiinnostunut hänestä ja hänen soittimestaan. Hän on Puolassa hyvin yksin ja siitä onkin tullut mieleen, että kanteleihmisten kannattaisi nyt jotenkin verkostoitua.” Matti Kontio puolestaan pohti radiosarjan alkuhaastattelussa eri kansojen kanteleisiin tutustumisen merkitystä. ”On ollut todella kiinostavaa nähdä niin monenlaisia ratkaisuja, joita tämän soittimen kanssa voi tehdä sekä rakenteellisesti että musiikissa. Nämä eri vaihtoehtoiset toteutukset ovat olemassa soittimessa, mutta kaikkialla niitä ei oteta käyttöön. Erilaisten sointien kirjo on häkellyttävän laaja.” Oma kiinnostukseni eri kansojen kanteleisiin on alun perin syntynyt Kari Dahlblomin soittotuntien ansiosta. Aloitin kanteleensoiton Mikkelin kansalaisopistossa Elli Sonkkasen opissa ja pian sen jälkeen kävin myös Kari Dahlblomin kanteletunneilla Mikkelin musiikkiopistossa. Kuulin silloin ensimmäisen kerran muiden kansojen kanteleista. Asia kiinnosti kovasti nuorta mieltäni eikä kiinnostus ole siitä laimentunut. Kirjasarjan yhtenä innoittajana on myöhemmin ollut Kanteletieto-oppiaine, joka on Sibelius-Akatemian Klassisen musiikin osaston Pianon, harmonikan, kitaran ja kanteleen aineryhmän oppiaine kanteleen taidemusiikin opiskelijoille. Kun aloitin luennon pitämisen 1990-luvulla, tietoa muiden kansojen kanteleista ei tuntunut olevan saatavilla. Tämä kirjasarja toivottavasti korjaa tilannetta. --- Tämän kirjoittamien jälkeen on ilmestynyt sarjan toinen osa Volgan kantelekansat. Osat 3 ja 4 julkaistaan 2018. |
    Työryhmä
Radio-ohjelmat
Kirjat
Äänilevyt
Kirjat saatavissa Maanitteen verkkokaupasta: |